21/08/2009

at grandmother's II- mummulassa II




My grandmother's tiny log house was built by his husband, my grandfather whom I've never known. He died in an accident when my mother was just a toddler. Grandmother Vieno raised her four children in this home and now lives in it alone. Over eighty years old she is, my iron granny. The house is the coziest place, nicely proportioned and kind looking. It has never been painted and after decades of northern colds and summer sunshines the walls have turned either silvery gray or tanned deep coffee brown. As a schoolgirl I used to spend many weeks of my summer holidays at granny's. Mostly good times filled with play, adventures in the nearby woods and company of cousins. Some not so good things also, things a child should not witness.


It all came back to me now that I was there with O. There, at grandmother's.


***

Mummuni pikkuinen hirsitalo on 50-luvulta, pappani sen rakensi nuorelle perheelleen. En ennättänyt koskaan tavata pappaa, sillä hän kuoli onnettomuudessa äitini ollessa vielä ihan pieni, taaperoiässä. Talossaan Vieno-mummu sitten kasvatti neljä lastaan, ja yhä hän siinä asuu. Varsinainen teräsmummu, yli 80-vuotias yksineläjä. Talo on mahdottoman kodikas, mittasuhteiltaan miellyttävä ja jokseenkin ystävällisen näköinen. Sitä ei ole milloinkaan maalattu, ja vuosikymmenten pakkaset ja paisteet ovat kurittaneet seinät hopeanharmaiksi tai paahtaneet ne kahvinruskeiksi. Koulutyttönä vietin monta kesälomaviikkoa mummulassa. Hyviä aikoja ne olivat enimmäkseen, päivät pääksytysten leikkia, metsäseikkailuja ja serkkujen seuraa. Oli joitakin huonojakin asioita, sellaista mitä ei lapsen pitäisi nähdä.


Kaikki tämä tuli mieleeni nyt, kun olin siellä pojan kanssa. Mummulassa.

15 comments:

Syysleimu said...

Kauniit kuvat. Niin, kyllä ne mummulat ovat tärkeitä. Onneksi ne on olemassa.

Minun mummilani on nykyään äitini koti, nyt kun oikeita omia mummiloitani ei enää ole. Ja onhan se äitini koti tietysti lasteni mummila. Onneksi siellä on sama tai ainakin melkein sama henki, kuin omassa mummilassani. Voi elää niitä tunnelmia uudelleen.

riikka said...

olen kertakaikkisen rakastunut blogistasi välittyviin herkkiin tunnelmiin ja teksteihin!

nuo "perhesalaisuudet" ovat merkillisiä asioita... hienoa että pystyt puhumaan niistä ääneen! siten katkaiset niiden kulun seuraaville sukupolville.

rutistus!

littlebyrd said...

This house looks wonderful! The picture of the window and the little floral curtain is so pretty :)

Matroskin said...

Mutta kuka on tuo suuri lapsi?

Neiti Nimetön said...

Ihanat värit mummulassa ja kuvissasi!

Maria said...

Syysleimu, kiitos kuvatykkäyksestä! Kyllä mummulat on hyväksi ihmiselle. Tänä kesänä on ollut hienoa nähdä miten omalle lapselle isovanhemmat alkavat tulla tutuiksi ja tärkeiksi ja rakkaiksi. Asumme useamman tunnin välimatkan päässä, joten hirmu usein emme yleensä tapaa. Nyt lomalla oli mahdollisuus viettää pitempiä jaksoja vanhempieni luona ja lapsi selvästi tykkäsi tehdä asioita jo muidenkin kuin äidin ja isän kanssa.

Riikka, olipa ihana kommentti sinulla, kiitos! Tulin oikein hyvälle mielelle. Perhesalaisuuksista... itse asiassa olen tosi huono puhumaan niistä. Miehelle puhelen kyllä, mutta vanhempieni kanssa en ole vielä osannut niistä puhua. Meillä ei oikein ole ollut tunteista ja arkipäiväisyyksiä syvemmälle menevistä asioista puhumisen tapaa lapsuuden perheessäni. Opettelen sitä nyt.

littlebyrd, the house is wonderful indeed! Beautiful in all of its modesty and plainness. Although I just realized one can easily be mistaken to think the house in the first two pictures is my granny's log house that I was writing about. Actually it is a shed on her yard; the last photo is of the her house.

Matroskin, arvaa vaan kuka se on ;! Ei ole enää meillä vauvaa, nyyh. O. oli sitäpaitsi 1,5 vuoden neuvolassa keskivertoa pitempi ja painavampi eli iso lapsi todellakin. Olen ihan ällistynyt tuosta kasvusta, kun me vanhemmat molemmat olemme pienikokoisia.

Neiti Nimetön, kiitoskiitos!

*Katinkainen* said...

Pitkästä aikaa täällä!!!
Tunnelmaa napsin kuvistasi ja hymyilin autuaana..
Kyllä niissä mummuloissa on vaan jokin erityinen juttu..
Tuoksut,äänet,värit ja se tunnelma!!!<3<3<3
Ekan kuvan kukat tuoksuvat ihastuttavalle..
Minulla on niitä pihamaallamme kasvamassa..
Nimeä en nyt muista,mutta vanhanajan kukkia ovat!!!=O)
Ihana on tuo sinun pieni suuri pellavapää!!!<3<3<3
Kiitos kauniista kuvista Maria!!!
Toivottelen sylittely,supattelu ja suukottelu syksyä teidän poppoolle!!!=O)

Maria said...

Katinkainen, hei vaan!!! Kiva kuulla sinusta! Noita kukkia sanotaan meilläpäin saippuakukiksi, mutta oikeasta nimestä minulla ei ole aavistusta. Minustakin ne ovat ihania, tuo vaaleanpunaisen sävy on herkkä ja ikäänkuin ylellinen - olkoonkin, että tuo kukka taitaa olla tavallista tavallisin rehu. Näyttäviä silti ovat isossa maljakossa.

LaNinja said...

I love these pictures :) Kauniit on todella! Just the word mummula brings such sweet memories for me. Thank you for sharing them.
/miia

Martta said...

Hei, eksyin tänne eka kertaa; ihanan raikkaita kuvia! Ja mahtavat kengät -iselläni on samanlaiset!

Anonymous said...

Moni käy lapsuuden kipeitä asioita jossakin vaiheessa läpi. Olen seurannut ystäväni prosessia, hänelle neuvolan kautta järjestynyt terapeutti sanoi että mahtavaa että tulit nyt kolmikymppisenä, moni kantaa taakkaansa turhaan viisikymppiseksi tai läpi elämän. Asian ei tarvitse olla edes iso, mutta kun puhuu ja antaa tunteiden tulla, suree ja vihaa vähän aikaa, möykky mielestä häviää. Ystäväni sanoi että on valtava helpotus, että hän voi nyt ääneen todeta, että hänen lapsuuden perheensä ei ollut normaali. Tähän asti se on ollut synkkä salaisuus, jonka hän on painanut syvälle ja ollut kuin sitä ei olisikaan.

Lempeitä syyspäiviä! Blogisi on herkkä ja kaunis.

Maria said...

LaNinja, thank you for your kind words!

Martta, kiitos kiitos! Nuo kengät ovat ihan hirmu hyvät, melkeinpä kaikkien aikojen suosikkini. Mukavat jalassa, hauskat, kestävät. Onnittelen oivasta kenkävalinnasta, niin sinua kuin itseäni ;)!

Maria said...

Anonyymi, kiitos pohdituttavasta kommentistasi. Minä koen, että nuo jotkut ikävät asiat eivät olleet suuria tragedioita tai mitään sellaista mistä ei voisi selvitä. Pelottavia tapahtumia kuitenkin lapsen silmin nähtyinä, sellaisia, jotka yhä saavat karttamaan tietynlaisia ihmisiä ja herättävät vastenmielisyyden tunteita. Onneksi kyse ei ollut omasta ydinperheestäni, silloin oloni olisi varmasti vaikeampi. Hyvä noita asioita on kyllä pohtia, etenkin mietin miten voisin omaa lastani suojella vastaavilta kokemuksilta.

Hyvää syksyä sinullekin!

Magda said...

Wow, it must be an amazing place...
Beautiful pictures.

coco said...

i love visiting your blog. your world is so sweet and loving.
i have been wondering if you are still doing blog. if you have new site, may i have the address? i would so love to come see you.
love,
coco